Olen ollut ylipainoinen lähes koko elämäni. Sattumalta tiedän, että näin on monen, monen ja taas monen kohdalla. Laihdutin kaksikymmentä kiloa ensimmäisen kerran lukiossa, koska olin pihkassa erääseen kesäisin paikkakunnallani mökkeilevään poikaan. Mikä pölhö syy laihduttaa grammaakaan - ja silti tein sen. Koko talven söin ruokalassa vain salaattia ja raastetta, kun muut söivät kunnon ruokaa. Iltaisin rouskuttelin raakaa kaalia leuka hellänä ja kitalaki tulessa. Seuraava kesä tuli, ja sain prinssini - jota en tietenkään enää edes halunnut. Valikoima oli kasvanut suoraan suhteessa pudotettujen kilojen määrään. Pysyin hoikempana melko kauan, lähes viisi vuotta. Olen 169 cm pitkä ja painoin hoikimmillani 67 kiloa. Sopiva. Sitten ensirakkauteni palasi kuvioihin 20 lisäkilon myötä ja salamana menimme naimisiin ja tulin 24-vuotiaana äidiksi ensimmäisen kerran. Muistan parhaiten raskaudesta Carrollsin Iso Carolinat sekä Kismetit. Kompensoin elämänmuutoksen täysin syömällä ja raskaus oikeutti vetämään mitä tahansa, milloin tahansa. Paino nousi ja nousi ja loppuraskaudesta painoin 113 kiloa. Miten tuttua monelle. Painoa jäi synnärille lähes 13 kiloa, mutta siitä huolimatta painoin lähes sata kiloa. Oli siis aika toiselle, suurelle, aineenvaihduntaa raiskaavalle laihdutuskuurille. Kolusin kaverin kanssa kaikki keinot Painonvartijoita myöden, mutta tein työn lopulta itsekseni. Pudotin painoa jälleen, tälläkin kertaa noin 20 kiloa. Muutimme paikkakuntaa, sain kivan työpaikan ja oli aika toisen lapsen - ja useiden raskauskilojen. Taapersin uuden asuinkuntani ylämäkiä tuhdissa kunnossa ja ylsin tällä kertaa raskauden loppumetreillä 120 kiloon asti. Jätin sairaalaan jälleen yli kymmenen kiloa, taistelin imettämisen kanssa ja pudotin kiloja kuumeisesti kotikonstein. Sain kehoni jonkinlaiseen työkuntoon jälleen (asiakaspalvelu- ja esimiestyö, jossa pukeutuminen hyvin oli erittäin tärkeää) ja nautin jälleen kevyemmästä olostani. Taakse jäi taas noin 25 kiloa, se 50 voipakettia. Elämäntilanne muuttui taas, mieheni sairastui syöpään ja päätimme muuttaa takaisin kotipaikkakunnalle. Neljän vuoden kuluttua oli aika kolmannen lapsen, raskauden ja hurjan painonnousun. Paino nousi jälleen hulppeasti, nyt 125 kiloon. Aina voi näköjään laittaa paremmaksi. Sairaalaan jäi vähemmän kuin ennen ja painoin 115 kiloa. Mitä luulette, että nyt tapahtui? Kyllä, laihdutin tietenkin. Siitä se sitten taas lähti ja pääsin 90 kiloon tällä kertaa, ehkä käväisin jopa 89 kilossa. Eli jälleen laihdutin 25 kiloa. Laihduttamisesta on tullut koko ajan kuitenkin vaikeampaa, mitä enemmän aiemmat kuurit olivat heikentäneet perusaineenvaihduntaani ja mitä enemmän ikää on tullut. Tässä painossa kuitenkin oli mahdollista viihtyä, koska liikkuminen oli mahdollista, eikä mitään polvivaivoja kummallisempaa kremppaa ollut. Sitten tuli avioero ja itkin pois noin viisi kiloa. Sitten tuli uusi työ ja puoliso, jonka vuoksi tuli ongemia ympäristön kanssa, ja painoni nousi noin puolessatoista vuodessa 117 kiloon. Ei enää edes raskautta mitä syyttää. En pystynyt enää kiipeämään portaita ja lonkkia särki öisin. Suolisto prakasi ja ravasin tutkimuksissa. Ystäväni auttoi minua vuosi sitten hankkimaan personal trainerin ja painan nyt 105 kiloa. Lihaksistoni on nyt kehittynyt, ryhti parantunut ja jalkojen lihaksetkin suojaavat polvia, mutta normaaliin painoon on vielä matkaa 40 kiloa. Olen siis laihduttanut elämässäni yhteensä noin 107 kiloa - eli osaan kyllä sen touhun. Mitä en osaa, on pudotetun painon poissa pitäminen ja olen nyt päättänyt, että se saa luvan loppua. Tämä on viimeinen kerta elämässäni kun laihdutan. Olen 42-vuotias ja myönnän, että en jaksa, enkä pärjää enää itse. Siksi menen maanantaina endokrinologille keskustelemaan laihdutusleikkauksesta - ja olen ylpeä, että näiden 25 laihdutetun vuoden jälkeen uskallan tehdä sen!